20-vuotiaana on kamalaa.
Tästä päivästä:
Ensinnäkin mulla oli töitä. Heräsin aikaisin, aamupala jäi heikoksi, myöhästyin bussista ja valitsin huonot kengät. Keksin toisen bussin, istuin vahingossa etuosaan ja lähimmät paikat täyttyivät valittavista vanhuksista. Jäin pois Epilässä, kompuroin portaat ylös äiten kerrostaloasuntoon ja sain todistaa Eevan järjestämien teinibileiden krapula-aamua. Täytin vesipulloni, suuntasin hakemaan pyöräni, hyppäsin sen selkään enkä saanut jarrutettua alamäessä, huomasin pyörän ketjujen irronneen paikoiltaan. Yritin sörkkiä ketjuja paikoilleen, sotkin sormeni paskan ja jonkun öljyn sekaiseen sysimustaan sotkuun. Soitin Naamalle ja kysyin josko tämä voisi hakea mut töihin. Ei voinut. Sotkin puhelimeni öljytahnaan, sotkin laukkuni samaan tahnaan, sekä vielä avaimeni. Juoksin takaisin ylös, pesin käsiäni ja avaimet. Lika ei lähtenyt. Katsoin bussiaikataulua, busseja ei kulkenut sopivasti sunnuntaina. Etsin avaimia Eevan tai äiten pyöriin ja löysin hetken päästä jotkut. Rynnistin pyörävarastoon, nappasin pyörän, huomasin, että sen renkaat olivat tyhjät. Poljin 17 hätäisessä minuutissa Ylöjärvelle. Ehdin juuri sekunnilleen töihin. Työnantaja oli vastassa. Piilottelin mustia sormiani ja kasasin kojun. Seisoin 4 tuntia kuumuudessa, nälässä ja hiessä. Piti vain varoa, ettei kuuma ilma saanut kusia kiehumaan päässä, jotta asiakaspalveluhenkisyys säilyisi. Koko Ylöjärvi oli autiona, ei asiakkaita, turhaa seisomista. Rakot hautuivat liian kuumissa kengissä. Lopettaessani kassakone sekosi. Lopulta selvisin kotiin.
Paskin päivä ikinä.
Sekä eilistä unohtamatta: Sukujuhlat ja samoilua hyvät tovit metsässä etsien juhlapaikkaa. Metsäily olisi muuten voinut olla jopa mukavaa, mutta vääränlaisissa varusteissa, joihin lukeutuivat muun muassa korolliset kengät ja pitkä helma, kinttupolku alkoi ottamaan päähän enemmän kuin tarpeeksi.
ANGST.
