Aika surullista, että mun profiili on facebookin mukaan vaan 60 prosenttia valmis, koska en oo lisännyt tietoihini mun kotipaikkakuntaa. Sit aloin miettiä, että mistä oon kotosin, enkä osannut laittaa siihen mitään. Oon pyöriskellyt tän asian kanssa ennenkin, mutta nyt se jotenkin harmitti enemmän, kun myös facebook otti asian esiin. Ilmeisesti mun persoonasta puuttuu 40 prosenttia jotain, kun en tiedä mistä oikeesti oon kotoisin.

Laskin, että oon muuttanut 13 kertaa. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Aika monet kerrat on saanut opetella uudet ihmiset ja paikat uudestaan ja uudestaan.



Muistan, kun iskä antoi mulle ja mun pikkusiskolle pienenä piirustusvihkot, joissa oli oravan kuva. Siinä heti kansilehden jälkeen oli kohta, johon sai täyttää oman nimen, iän, puhelinnumeron ja kotiosoitteen. Puhelinta mulla ei silloin vielä ollut, mutta muistan kuinka kamppailin sen ajatuksen kanssa, että mitä kirjoitan osoitteen kohdalle. Iskän vai äidin osoitteen? Suuttuuko iskä, jos en kirjoita siihen Erkki Melartinin tie? Missä mun koti on? Se oli kolme päivää siellä, neljä päivää tuolla, kesät jossain muualla. Muistan, että kirjotin siihen iskän osoitteen ja näytin sitä iskälle. Iskä hymyili. Kun meidät vietiin takaisin äitille, kumitin osoitteen ja kirjoitin siihen Vuosaarentie.

Facebookiin taas en aio koskaan päivittää kotipaikkakuntaani.

Ulisen

Väki on varmaan kuullut Muumeihin mahdollisesti lisättävästä k-18-merkinnästä (linkki uutiseen).



Pointtihan siis oli, että muumipapan satunnainen piipun polttelu häiritsee lapsia - vai liekö häiritsevän enemmän aikuisia? Ymmärrän idean savuttomasta Suomesta ja tupakan vaaroista, mutta ehkäpä tässä lievästi sanottuna ylireagoidaan. Jos asiasta tehdään iso numero, niin eikös juuri silloin se muksujen mielenkiinto kohdistu tähän kohistuun juttuun? Pienenä en ainakaan sen kummemmin kiinnittänyt huomiota muumipapan piippuun. Okei, muumipappa polttaa piippua, nipsu pelkää ihan kaikkea, haisulilla on fetissi pahan tekemiseen ja hemuli pöllii ilmanpainemittarin ja kerää pakonomaisesti kukkasia. Mikä näistä sitten lienee sitä terveintä toimintaa?

Koko lapsuuteni muumeja katselleena, ei mulle ainakaan tulisi mieleeni röökiä sytyttäessäni, että kyllä tämä nyt täytyy muumipapan kunniaksi polttaa. Kuolinvuoteellani voin sitten syövän kourissa kirota sitä isämuumia, että ei perhana kun houkutteli tähän nikotiinin ihmeelliseen maailmaan ja tällä tavalla tappaa ihmisiä. Hitto mikä salaliittoteoria. Kyllä Tove Jansson saisi nyt hävetä.

Eikös tällä logiikalla pitäisi lätkäistä Disneyn 101 dalmatialaista leffaan ikärajoitukset, sillä Cruella de Vil heiluttelee omaa tupakkaansa joka kohtauksessa niin, että vähemmästäkin saa keuhkosyövän? Dumbo -elokuvassa pieni elefantti pärisee nautittuaan alkoholia ja näkee psykedeelisiä vaaleanpunaisia hyppiviä norsuja? Entä mikä Nuuskamuikkusen uudeksi nimeksi sitten tulisi? Xylitolmuikkunen?

Hei ihmiset, valoja! Vaihtoehtoja on muitakin kuin herneiden ja tupakansavujen hengittäminen. Miten olisi raitis ja normaali ilma?

Legendaarinen

Löyty tossa kaappeja penkoessa vanha aarrevihko ja sieltä pokemontarina.

Esipuhe:
Tarinan henkilöt esittävät siis lapsuuden lelujani nimeltä "pesukarhut". Mulla oli niitä reilu kakskymmentä ja oikeastihan ne siis olivat kissoille leluiksi tarkoitettuja karvahiiriä. Eli siis stoorissa esiintyvillä henkilöillä ei ole pitkät sukupuolielimet vaan kyseessä ovat vain hiirille ominaiset hännät.

Ja tästä lähtee:






(En ehkä pääse yli tosta, miten oon kirjottanu Jamesin ja Jessien!)





???!!!
Mysteeriloppu.
Kiitos.
Ei mulla muuta.

Juhon lisäkives

Hei, sorppa. Mun on pitänyt jo aikoja sitten kirjoittaa tääkin juttu loppuun, mutta epäinhimillisten matikkamaratonien uuvuttamana ainoa aika, jonka oon kotona rauhassa ehtinyt viettämään on kulunut nukkumiseen tai oikeastaan sen yrittämiseen. Mutta geometrian ja derivoinnin lisäksi oon viimein saanut suurimman osan vappukuvista haltuuni (niitä ehkä esittelen jossain soveliaassa vaiheessa), sotkenut yksiöni ydintuhon jälkeiseen kuntoon, unohtanut maksaa vuokran ajallaan (kiitos kuitenkin Tiia, kun siitäkin muistutit!), raatanut mitä turhempien esseiden parissa sekä seurannut Virven ja Jennin jännittävää uhkapeliä Salen jokeripokerin parissa.

Mutta huh, tän postauksen ideana oli lähinnä kertoilla myös Juhon kuulumisia. Ja gerbiiliaiheisiin liittyen mainita myös, että Juhon Sulo-veli nukkui pois tossa viime viikolla. Sunnuntaina olisikin tarkotus haudata Sulo mökille meidän gerbiilien joukkohautaan - nätimmin sanottuna tietty sukuhautaan.



RIP (pölyinen) Sulo

Jotta pääsisitte yli ylihäröstä kirjoituksen otsikosta, pitänee kai selventää, että hampaiden lähdön lisäksi Juho-gerbiili on saanut kasvatettua itselleen, tällä hetkellä jopa melko suuren, lisäkiveksen. Se on varmaankin jonkin sortin kasvain, joita gerbiilivanhuksille alkaa iän myötä lähes väistämättä ilmaantua. Gerpsuttimen elämää toi extrapalli ei näytä haittaavan ollenkaan, sillä poika paahtaa menemään ihan samaa vauhtia kuin ennenkin. Alempana vähän kuvia aina niin poseerausintoisesta elukasta. Tosin ajattelin jättää sen kiveskasvaimen kuvien esittelemisen vähemmälle, sillä miellän blogini ainakin vielä toistaiseksi aikuisviihdeettömäksi, oli kyseessä sitten ihmisen tai jyrsijän pallit.



Tässä nautitaan pilttiä tai puuroa. Aika lailla toi sössödieetti pääsi karsimaan Juhon lisäkiloja, mutta nyt eläin ainakin painii normaalikokoisten sarjassa.

Juho tuumii:
Kävihän se vähän pienen itsetuntoni päälle syödä pilttejä ja sellaista mössöruokaa, mutta lohduttaudun sillä, että vetäväthän ne isot kehonrakentajaköriläätkin proteiinipitoisia mömmöjä, pirtelöitä ja sun muuta muusia. Kilojen katoaminen taas ei harmita yhtään, nyt ainakin jokaikinen lihakseni näkyy varmasti.



Onneksi miehinen egoni ei kärsi parin hampaan putoamisesta. En mä ihan koko ajan voi järsiä pahvia, mutta se on muutenkin noloa, kun mulle syydetään järsittäväksi tosi epämiehekkäitä paketteja, kuten sukkahousulaatikoita! Onneksi nyt purukalusto on jo palautunut.



Sulon poismeno ei myöskään minua harmita, sillä eihän me edes oltu kunnon väleissä. Minähän en aijo osallistua hautajaisiin! Tai jos Anna mut siihen pakottaa, niin en ainakaan tuo kukkia!

Hyvää keskiviikkoa!

Ripulikansiot

Asensin koneelleni Wordin ja sainkin sitten sen avulla auki muutaman mystisen tiedoston tuolta kansioistani! Ajattelin jakaa ne täällä, sillä ne saivat lyhykäisyydestään huolimatta minut hyvälle tuulelle.

Ensimmäisenä esittelen Naaman (Markuksen) mesessä mulle vuonna 2008 kirjoittaman novellin:

Olipa kerran Sarvikuono. Sepäs ei ollutkaan tavallinen sarvikuono, sillä nimittäin oli sarvet, muttei kuonoa. Kaikki huusivat: "SAGDHJRA!!!" kun näkivät sen. Sillä oli nimikin mutta kertojakaan ei tiennyt sitä, sillä se oli niin huono nimi. Eräänä päivänä sarvikuono sai tarpeekseen pilkkaajistaan ja kasvatti itselleen kuonon. Mitä opimme tarinasta? Yksin kertaisesti emme mitään...

Sympatioiden säästämiseksi en edes vaivautunut korjaamaan kirjoitusvirheitä.



Toinen ihana juttu, jonka löysin on Ilpo Tiihosen runo Taikatakin arkipuhe aikuiseksi kasvamisesta:

Kun kasvaa ihmiseksi
täytyy kokeilla,
onko peltisiivet kalalokeilla,
ja minkälaisin siivin lentää
valtameren suola
ja onko muovivaahtoa
sen hurjan härän kuola.

Täytyy koetella, koskea
ja katsella ja haistella,
täytyy multaan painaa poskea
ja vettä maistella.
Silloin tietää millaisessa maailmassa
täytyy asua.

Mutta kaikkea ei ehdi nähdä,
paljon ohi vilahtaa
ja joka hetki syntyy jotain
joka muuttaa maailmaa.

Kolmas, hieman jopa kummallinen juttu, on sekin vuodelta 2008. Kirjoittelin siihen aikaan melko aivoripulipainotteisia tekstejä, joten täältä pesee:

Herra Matto ja Raita-Pete

Herra Matto on aina ollut säntillinen. Herra Matto on juhlallinen ja arvokas. Sillä on perinteitä, joita se noudattaa. Herra saa päivittäin imuripuhdistuksen, jonka suorittaa vanha rouva. Rouva ja Herra Matto tulevat keskenään hyvin toimeen. Matto kuuntelee rouvan surut ja murheet, jakaa ilot ja onnen. Herra Mattoon on jäänyt rouvan keinutuolista uurteet muistoksi. Rouva kuoli muutama vuosi sitten, mutta uurteet ja muistot Matossa säilyvät. Niitä Matto jakaa lapsille, jotka leikkivät sen päällä puupalikoillaan. Hetta Matto on hyvä kuuntelija.

Ilmeisesti teksti on jäänyt kesken, sillä itse en ainakaan saanut selville kuka tämä salainen otsikossa mainittu Raita-Pete on. Hirvittävän huvittavaa ja noloa samaan aikaan!

Nyt taidan kuitenkin jatkaa toista työn alla olevaa esseetä sisustussuunnittelua käsittelevää kurssia varten. Esseitähän varten oikeasti asensin koko Wordin, mutta arvatkaapa vaan osaanko keskittyä, kun salaiset kansiot ovat nyt avoinna ja tursuavat kaikkea tollasta hämyistä luettavaa.

Seuranhakua spörbiilille

Moi, mä olen Juho ja olen Annan gerbiili. Olen tosi komea, miehekäs ja älykäs, tietenkin myös notkea ja lihaksikas. Koska olen näin charmantti ja kuvauksellinen otus, sain luvan tehdä oman postauksen itsestäni, ikään kuin seuranhakuilmoituksen! En myöskään ole vielä kovin vanha, vasta vajaa kolme vuotta, joten kaikki vapaat tyttögerbiilit, ottakkeehan yhteyttä.



Olen siis asustellut yksikseni jo hieman reilu vuoden ajan. Multa löytyy kyllä kaksi veljeä, Simo ja Sulo, joiden kanssa en oikein tullut toimeen ja muutin siksi omaan kämppään. Sen lisäksi, että Simon ja Sulon välinen veljesrakkaus kasvoi ihan liian suuriin sfääreihin (kuten alla olevasta kuvasta näkyy), nämä hintti-hyppymyyrät pahoinpitelivät minua moneen otteeseen silloisessa vielä yhteisessä terraariotalossamme. Vaikka omaankin ankaran lapsuus- ja nuoruusajan olen silti oikein ehta gerbiili isolla geellä.



Sain kyllä Sulo-veljeltäni jonkin aikaa sitten purupostia, jossa tämä kertoi Simon kuolleen, mutta eipä se minua paljon hetkauttanut. Nyt Sulo saa sitten elää yksinäistä homolesken elämää.

Voisin tässä mahdollisten kiinnostuneiden tyttögerbujen mieliksi kertoa vähän itsestäni ja avata hiukan erittäin tapahtumarikasta ja railakasta elämääni muutamin sanoin ja kuvin: 



Osaan olla hyvin kiinnostava sekä ulkonäöltäni että käyttäytymiseltäni.




Lisäksi haltsaan painonhallinnan vaivattomasti (puhumattakaan kehonrakennuksesta!) ja herkuttelen kunnolla vain hyvin, hyvin harvoin.



Syön myös todella ravitsevasti, enkä nirsoile juuri mitään ruokalajeja! Etenkin Annan joka aamu tarjoama kaurapuuro uppoaa vaivattomasti, enkä todellakaan piilota sitä minnekään pesäpurujen ja paperiden alle. Olisihan se ikävää pahnojani vaihdettaessa, jos Anna sotkisi sormensa homeiseen piilopuuroon.



Minua sanottu myös melkoiseksi hygienikoksi, sillä niin terraarioni lasiseinät kuin oma takamukseni pysyvät poikkeuksetta aina puhtaina.




Minulla on myös hyvinkin mallikelpoiset kasvot (sekä kroppa!!!) ja olen oikein kuvauksellinen. Olen päässyt niin Sgerbiikki kuin  Me Gerbiilit -lehden kansikuvapojaksi, joten tulevan tyttöystäväni ei todellakaan tarvitse hävetä minua julkisilla paikoilla meitä juoksutettaessa.




Nukun yleensä melko vähän, sillä olen erittäin aktiivinen eläin. Minut on helppo saada hereille ja ylös pesän pohjalta. Olen oikea aamugerbiili! Toisin kuin Anna, joka torkuttaa herätyskelloaan vähintään sen kolme kertaa.

Lisäksi Anna vääntelehtii aivan tolkuttoman kauan aamuisin peilin ääressä, kun se valitsee vaatteitaan. Se vaihtaa housujaankin varmaan ainakin viisi kertaa ennen kuin löytää sopivat jalkaan. Onneksi mulla ei omien housujen kanssa ole kauheasti valinnanvaraa. Niitä voi surutta käyttää ympäri vuoden.



Sitten kun Anna on päässyt lähtemään kouluun, mä syön, nukun, syön, nukun, syön, juon, nukun, syön, järsin pahvia, nukun, syön ja lopuksi lasken, että kaikki purut on tallella. Yleensä ne on.
Sitten Anna tuleekin jo koulusta. Siinä vaiheessa menen takaisin nukkumaan, koska en jaksa kuunnella sitä kamalaa musiikkia mitä se tietokoneeltaan kuuntelee. Itse tykkään vain Hamtaron tunnusbiisistä.




Unelma kumppanini olisi valkeahampainen ja kiharaviiksinen kaunotar, joka osaisi kokkailla mahtavia pähkinäsekoituksia. Arvostan tytöissä myös siistiä pahvin järsimistaitoa.

Eli, jos kiinnostuit niin kirjoitapa yhteydenottopyyntö kommenttilootaan. Kuullaan lisää puruisissa merkeissä!
Terveisin, Juhosi ;)

Okei ja minä pyydän tässä kohtaa anteeksi lukijoiltani. Ilmeisesti blogini voi toimia myös erinäisten elukoiden kumppanin kalastelu apajana.

2707

Synnyin 19 vuotta sitten. Se on aika pitkä aika. Mitä mä silloin tein? Luultavasti huusin ja porasin kurjuuttani tutkimusvalokaapissa, jonne mut lykättiin syntymän jälkeen. Olin kuulemma ihan keltanen, se johtui jostain maksasairaudesta. Ja mitä mä nyt, lähes kakskyt vuotta jälkeenpäin oikein teen? No, oon töissä ja soittelen sähkölaitoksiin saadaseni tietää, mistä firmasta mun kannattaisi hankkia kämppääni sähköt vuodeksi. Vähän liian aikuismaista mulle, erh. Oon vanha.

Mut silloin joskus, kun viimeksi mun vuosien täyttämistä on juhlittu, synttäripäivän eteneminen on ollut hiukka erilaista kuin tänään. Mietin just tossa, kun pyöräilin töistä kotiin melko surkuhupaisin fiiliksin, kuinka ala-asteella synttärit oli niin mahtavan maagisen jännittävä juttu, oli kyseessä sitten omat tai muiden pirskeet.

Vanha ja varttunut Anna muistelee:
Koulussa ennen matikan tunnin alkua jaettiin itsetehdyt kutsukortit, joihin kaikkiin oli liimattu vähintään kolme Tiimarin tarra-arkillista kukkia ja perhosia. Niitä siinä sitten nyhräiltiin pulpeteissa ja kuiskuteltiin kiivaasti, oliko jokainen luokan tyttö saanut kutsun. Koulun jälkeen mentiin käymään kotona, syötiin äidin määräämä välipala ja pyydettiin isiltä rahaa kaverin synttärilahjan. Sitten tavattiin luokkalaisten kanssa ostoskeskuksen edessä ja ostettiin vihkoja, kyniä, kumeja, karkkeja ja ehkä pehmoeläin. Äiti paketoi kotona lahjat, koska oma taito ei vielä riittänyt.

Synttäreillä sitten syötiin kakkua ja herkkuja. Suklaakeksit katosivat ensimmäiseksi, viimeiseksi tylsät pullat. Leikittiin leikkejä ja vieraat saivat yllätyspussit, joissa kaikissa oli samat rojut kuin synttärisankarille ostetuissa lahjoissa. Viimeiseksi oli vuorossa pullonpyöritystä, jota odotettiin sekä kauhulla että innolla. "Keneen oot ihastunu?", "Kuka on susta söpöin poika?" Näppäriä kysymyksiä ja noloja vastauksia riitti.

Silloin oltiin kuitenkin jo siinä vaiheessa, että luokan sisäinen ristiin rastiin "seurustelu" oli luokiteltavissa melkeimpä sukurutsaukseksi, sillä luokan pojat oli käyty läpi useaan otteeseen. Nyt piti keksiä täysin uusi ihastuksen kohde, ja tietty mieluiten rinnakkailuokalta tai kaikkein parhaimmassa tapauksessa kokonaan toisesta koulusta! Hihittely- ja kikattelutoleranssi nousi sen myötä aivan järkyttäviin lukemiin.

Ovella sanottiin sitten heipat ja koetettiin tarjota lähes syömättä jääneitä pullia mukaan kotiin vietäviksi. Serpentiinit sekä servietit kerättiin pois, ja korvat peitettiin käsillä, kun ilmapallot puhkaistiin rikki roskapussiin sopiviksi. Seuraavana päivänä koulussa sai kuulla kuiskintaa niistä enemmän tai vähemmän keksityistä ihastuksista ja matikantehtäviä sai kumittaa ihan uusilla pyyhekumeilla.

Hyvää syntymäpäivää minä.