Epämääräistä

Huh. Mä olen ollut laiska, väsynyt ja saamaton, sekä viikonlopun pikkutunneilla humalassa, joten blogi on hissutellut aika hiljaisena. Alla oleva kuva kertoo hieman lähipäivien tunnelmista. Lisäksi mua on pelottanut ja naurattanut tavallista enemmän.



Pitäydyn salamyhkäisenä ja kerron kuulumiset myöhemmin (ja paremmin). Hyvää alkanutta viikkoa ja tässä teille (tai ainakin mulle!) vähän hämmästeltävää.

Millainen ääni kuuluu yhden käden taputuksesta?

Vähän kyllä kuumotti, että kuinka tarkkaan autokoulun miespuoliset opettajat aikoo asetella sitä mun turvavyötä rintamuksen kohdalta kunnolla paikoilleen. Oon nimittäin vähän kuullut juttua tällaisesta toiminnasta! Mutta tällaisesta "ilkivallasta" ei ollut tietoakaan, kun kävin suorittamassa autokortin syventävää vaihetta Eskon opastuksella. Huomenna on onneksi vasta se hurjaakin hurjempi liukasrata, mutta ajattelin lähteä liikenteeseen sillä mielellä, että saampahan ton suoritettua - ja parempi olisikin noilla hinnoilla!!! Onneksi toi arvioiva ajo meni hyvin, vaikka jo unohtumaan päässeen bemarin ohjauskomennot sekä muut vivut ensin vähän hädänsekaisia tuntemuksia tuottivatkin.

Ope-Esko ei edes huomauttanut mitään mun hiuksista! Alan siis pikkuhiljaa näyttää ihmiseltä. Aika lailla ne on jo vaalentuneet siitä mitä ne noin kuukausi sitten oli. Salaa ehkä tykkään tästä värivaiheesta enemmän kuin siitä ihan alkuperäisestä.



Tänään en ole noin muuten tehnyt mitään kummallista. Laskin vähän matikkaa, askartelin kollaasia ja kipaisin salilla heittämässä moikat ja pari hikipisaraa tutulle crosstrainerille. Mulla on ihan hirvee lista asioista, jotka pitäisi olla hoidettuna torstaihin mennessä. Eilein taisin selkeesti olla vielä sitä mieltä, että viikko on vasta aluillaan ja aikaa on paljon, kun en kerran mitään saanut aikaiseksi. Ja pyh.






Ainiin, Juholle kuuluu ihan hyvää, hampaat alkaa mun mielestä jo hahmottua herran suuhun. Tänään mun pieni söi muutaman haukkauksen pähkinää, jonka kylläkin jouduin kuorimaan valmiiksi. Ajattelin, että teen tarkemman ja kivamman postauksen Juholiinista vähän tähän tapaan, kun vaan kerkeän. Sen verran suosittu tuntui tuo Juho kirjoittelun aiheena olevan.

Mulla on vielä toinenkin tosi iso lista, joka sisältää kaikkia muitakin kivoja postausaiheita ja etenkin DIY-juttuja, mutta en vaan ole saanut mitään aikaiseksi. Hiljaa hyvä tulee ja niin ikään, mikäli annatte armoa. Nyt niitä yhden käden aplodeja.

Vihreä vaihe

Hieman tuoreempaa kuvaa haalistuneesta karvastosta. Olisin ihan mielelläni katsellut värikkäämpää kuontaloani pitempään, mutta edessä (ainakin toivottavasti) siintävät kesätyöhaastattelut saavat mut turvautumaan syväpuhdistavaan shampooseen, jota aijonkin kokeilla tossa viikonloppuna. Josko väri sitten lähtisi nopeammin pois, eikä haastatteluissa sitten tarttisi selitellä hiusten kyseenalaista väriä.

Tosin tänään soittoa tuli edelliskesän työpaikan suunnalta, mutta ajattelin silti hakea myös muualle töihin, ja siksi hätäilenkin tota hiusväritystä. Edellisestä työpaikasta torimyyjänä onkin oikein meheviä muistoja. Toivon todella, että minua mansikkakojulla viihdyttäneet pappavanhukset ovat sen verran mediarajoitteisia, etteivät osaa lukea itsestään pahaa mun blogista.

Koulussa mun hiuksia on luonnehdittu merenneitomaisiksi, mutta mun mielestä kyseessä on ennemminkin merilevä! Mutta ihan hupaisaltahan toi edelleen näyttää ja tuo kivasti väriä tylsempiinkin kuteisiin.

Lätkäisempä tähän - en edes tiedä kenen, mutta vaikka itseni iloksi - muutaman kuvan pöydilläni pyörineistä tussitöistä. Tussijuttuja multa löytyisi aika kasa lisääkin, mutta ne eivät nyt sattuneet kohdalle, kun näitä kameroin. Ehkä voisin sutaista nämä kuvat vaikka kangaskasseihin. Voisi olla aika hienon näköiset!




Viimeinen on omistettu Juho-gerbiilille ja kaipaa vielä vähän jotain extraa. Voisin tehdä rotalle vaikka purkautuvat lasersuihkut silmiin.

Juhosta puheen ollen täytynee ilmoittaa, että raukka-parka on saanut jotenkin hampaansa vinksalleen, eikä sen vuoksi pysty syömään juuri mitään. Nyt viimeksi kun tarkistin, gerbiili oli jotenkin onnistunut irrottamaan tämän sojottavan hampaan ja kykenee nyt jyystämään esimerkiksi viinirypäleitä. Joudunkin nyt sitten gerbuille tarkoitetun siemensekoitteen tilalla tarjoilemaan nirsolle herralle puuroa, perunamuusia ja banaania. Eläinlääkäriin elukka pääsee ihan muutaman päivän sisään.

Täytyy nyt vain toivoa, niin kuin Elina keksi, että se irronnut hampi olikin vain maitohammas. Mitään hammasrautoja tai tekohampaita ei nimittäin tuon kokoisille elukoille taida olla olemassa.
Huom! Mustavalkoinen kuva ei siis viittaa mitenkään Juhon poismenoon, mutta toivotaan, että eläinlääkäri keksisi jotain.



P.S. Mun taas pitäisi äkkiä keksiä jotain kivoja uusia aiheita joista kirjoitella, koska nyt toi blogin sivussa oleva tagipilvi näyttää tosi rumalta...!

Kurkkusalaatit pakkasessa

Olisittepa vain nähneet millaista propagandaa ensimmäinen versio tästä postauksesta oli. Siksi tää tulee vähän myöhässä ja tökerösti sensuroituna.

Naamalla oli perjantaina valatilaisuus Parolan Panssariprikaatissa, jossa hieman yli tuhat alokasta vannoi sotilasvalan ja yleni (tai jotain vastaavaa) panssarijääkäreiksi. Olin katsomassa tilaisuutta yhdessä isä- ja äiti-naaman sekä tietenkin noin neljän tuhannen muun ihmisen kanssa. Kuvien sisällökkyydestä saatte syyttää juurikin näitä neljää tuhatta muuta katsojaa, sillä kameran kanssa loikkimistani ei tosiaan voinut kutsua valokuvaamiseksi.



Rytmikäs marssimusiikki, ja siihen erityisesti liittyvä tum-tum-rummutus, alokkaiden yhtäaikainen karjuminen ja hämärässä lepattavat jätkänkynttilät tekivät vaikutuksen. Tosin tämmösen heitukan jalat on aika helppo viedä alta, kun kyseessä on iso joukko maastopukuisia miehiä.



Saatiin me siellä illan päätteeksi vielä kahvit muffineilla ja melko kattavat selityksen kranaatinheittimistä. Itse olisin tarvinnut vielä toisen muffinin, jotta varuskunta olisi saanut kylmässä paikallaan seisomisesta kohmettuneet varpaani anteeksi.




Oon aina ollut konservatiivisesti sitä mieltä, että armeija on joka miehen juttu, tosin taatan puheilla saattaa olla myös merkitystä tämän näkemyksen syntyyn. Tietenkin tuntuu vähän pahalta näin naisena ja asepalvelusta käymättä päteä mitään erityisempää aiheeseen liittyen, mutta jatketaan nyt, kun kerran alotinkin.

Koen asepalveluksen jonkinlaisena siirtymisenä aikuisuuteen, ja mun mielestä sen suorittaminen on tosi hyvä ja omalla tavallaan kasvattava juttu; ikään kuin valmistautuminen haastavaan tulevaisuuteen. Se, että joku huutaa sulle ja käskee marssia, ampua, ryömiä, särmätä, tetsata ja ties mitä, ei kuulosta kovin fiksulta hommalta, mutta se voi karskiuttaa ja opettaa nöyräksi ja kuuliaisemmaksi. Tiedä sitten miten kukin sen itse kokee. Musta on kuitenkin jollain kierolla tavalla hieno juttu, että vasta täysi-ikäisiksi ehtineet yli-itsevarmat pojanklopit laitetaan vähintään puoleksi vuodeksi kuulemaan kunniansa ja oppimaan olemaan. Samanlaisen instituution voisi kehittää meille ihanille naisenaluillekin.

Tietty intissä saa kokemuksia ja kavereita, ja mun mielestä on kivaa, että lähes kaikki miehiä yhdistää joku yhteinen juttu, tässä tapauksessa intti. Ainakin oon huomannut, että keskustelua aiheesta ja omista palveluskokemuksista syntyy ihan sukupolvienkin välille, ja tietenkin myös kavereiden kesken ns. inttijutuista on kiva jutella. En nyt tietenkään tarkoita sitä, että mitään muuta yhteistä puheenaihetta ei olisi tai saisi olla, mutta asepalvelus on kuulunut jo melko pitkään miesten elämään ja se on edelleenkin sellainen "miesten oma juttu".

Lisäksi olot ja varusteet ovat kehittyneet hurjasti siitä mitä ne joskus olivat, ja lomillekin pääsee nykyään inhmillisen usein. Välillä on kieltämättä toista aika kova ikävä... Naaman puheiden mukaan intissä on silti hauskaa, jos osaa olla siellä oikealla asenteella. Ei kannata ottaa itseensä, jos joku huutaa sulle ja simputtaa turhasta.

Mutta menköön kaikki sinne minne itselle tuntuu parhaalta, oli se sitten intti, sivari tai vaikka vankila. Ketään en ala sen perusteella mollaamaan!

P.S. "Mitä nopeammin, sitä nopeammin!"